Vedenalainen rannikkoluonto köyhtyy kaikilla Suomen merialueilla – luontokadon pysäyttäminen vaatii tehokkaita toimia ja riittäviä resursseja

Suomen rannikkoalueilla etenevä luontokato ilmenee monin eri tavoin. Vedenalaisen rannikkoluonnon monimuotoisuuden heikkenemistä tapahtuu kaikilla Suomen merialueilla, ja luontokato kohdistuu lähes kaikkiin rantavyöhykkeen vedenalaisiin luontotyyppeihin ja eliöryhmiin, kertoo Luontopaneelin tuore raportti. Rehevöityminen ja ilmastonmuutos ovat merkittävimmät luontokadon aiheuttajat. Kehityksen kääntäminen elpymisuralle vaatii tehokkaita toimia ja riittäviä resursseja sekä ihmistoiminnan aiheuttamien ympäristöpaineiden hillitsemistä.

Luontokato on Suomen rannikkovesissä yleistä, ja se ilmenee monin eri tavoin – tutkimustietoa laajasti yhteen vetävässä Luontopaneelin selvityksessä havaittiin kaikkiaan 45 luontokadon eri ilmenemismuotoa. Yleisimmin luontokato ilmenee lajin esiintyvyyden pienenemisenä ja lajien paikallisena katoamisena sekä populaation runsauden eli yksilömäärän tai biomassan vähenemisenä.

Suomen rannikko on laaja ja rantaviivaa on yhteensä yli 46 000 kilometriä – kymmenenneksi eniten maailman maista. Vähäsuolaisuutensa, mataluutensa sekä rantaviivan rikkonaisuuden vuoksi Suomen rannikkovedet ylläpitävät ainutlaatuisia vedenalaisia elinympäristöjä ja eliölajeja. Rannikon vedenalaiset ekosysteemit ja niiden luonnon monimuotoisuus tuottavat myös ihmisille tärkeitä ekosysteemipalveluja, esimerkiksi sitovat hiiltä ja ravinteita, tuottavat happea ja ylläpitävät kalakantoja sekä virkistysmahdollisuuksia.

“Suomen rannikkovesien ravintoverkkojen perustana olevien selkärangattomien eläinten monimuotoisuus on luonnostaan suhteellisen pientä, mikä tekee ekosysteemistä erityisen haavoittuvan. Jos yksi laji häviää paikallisesti, häviää myös sen tärkeä rooli ekosysteemissä. Tämä erityispiirre erottaa Itämeren suuresta osasta maailman meriä”, sanoo Suomen Luontopaneelin jäsen, Åbo Akademin apulaisprofessori Christoffer Boström.

”Ihmistoiminnasta johtuen rannikkovesien luontoarvot heikkenevät, lajisto yksipuolistuu ja ekosysteemipalvelut vaarantuvat. Joistakin elpymisen merkeistä huolimatta tilanne Itämeren rannikkoalueilla on huono, eikä selkeää paranemista ole tapahtunut”, Boström summaa.

Rannikkoluontoon kohdistuu monia paineita – rehevöityminen on merkittävin luontokadon aiheuttaja

Rannikkoluontoon kohdistuu useita paineita. Rehevöityminen, ilmastonmuutos, merenpohjan mekaaniset häiriöt, maankäyttö, vesi- ja rantarakentaminen, ihmistoiminnan mukana uusille alueille kulkeutuvat haitalliset vieraslajit sekä muut ihmisen aiheuttamat paikalliset ja globaalit paineet muuttavat voimakkaasti Itämerta ja heikentävät sen ekosysteemien muutoskestävyyttä. Matalat rannikkoalueet ovat erityisen alttiita näille vaikutuksille.

Merkittävin luonnon köyhtymisen taustalla vaikuttava tekijä on rehevöityminen. Rehevöitymisellä tarkoitetaan lisääntyneestä ravinteiden – erityisesti typen ja fosforin – saatavuudesta johtuvaa levien ja vesikasvien perustuotannon kasvua, joka aiheuttaa veden samentumista, pohjien liettymistä ja liiallisesta orgaanisesta kuormituksesta johtuvaa pohjanläheisen veden hapettomuutta.

”Rehevöitymisen haitalliset vaikutukset näkyvät rannikon kaikissa vedenalaisissa eliöryhmissä ja Suomen kaikilla merialueilla. Pitkään jatkunut Itämeren rehevöityminen on lähes kaikkien arvioitujen rannikon vedenalaisten luontotyyppien merkittävin uhanalaistumisen syy. Merenhoidon kokonaisarvion mukaan Suomen rannikkovesialueista yksikään ei ole rehevöitymisen suhteen hyvässä tilassa”, sanoo Åbo Akademin projektitutkija Henri Sumelius, toinen Luontopaneelin raportin tekijöistä.

Rannikkovesien rehevöityminen johtaa moninaisiin muutoksiin eliöyhteisöjen ja ekosysteemien rakenteessa ja toiminnassa. Esimerkiksi levä- ja vesikasviyhteisöissä tärkeät avainlajit meriajokas ja rakkohauru vähenevät ravinteita suosivien lajien, kuten rihmalevien, runsastuessa.

Ravinteita vapautuu hajakuormituksena erityisesti maa- ja metsätaloudesta sekä pistelähteistä kuten yhdyskuntien, kalankasvatuksen ja teollisuuden päästöistä. Lisäksi rehevöitymistä ylläpitää Itämeren voimakas sisäinen kuormitus, kun etenkin hapettomissa oloissa meren pohjasedimentteihin vuosikymmenten kuluessa sitoutunut fosfori liukenee takaisin veteen.

”Itämerellä pitkään tehty suojelutyö on ollut arvokasta. Mutta toimet rannikkovesien luonnon monimuotoisuuden tukemiseksi ovat kuitenkin tähän mennessä olleet riittämättömiä. Tavoitteista huolimatta rehevöitymistä ei ole saatu kuriin”, Sumelius sanoo.

Ravinnekuormitus ja muut ihmistoiminnan aiheuttamat paineet pitää saada kuriin, jotta luonto voi elpyä

Ravinnekuormitusta aiheuttavia päästöjä pitäisi vähentää koko Itämeren valuma-alueella.  Esimerkiksi maa- ja metsätaloustuet tulisi kytkeä ympäristön tilaa parantaviin toimenpiteisiin ja kuormituksen vähentämiseen. Hajakuormitusta aiheuttavan maankäytön vesiensuojelutoimia voitaisiin parantaa esimerkiksi päivittämällä metsälakia ja vesilakia. Maatalouden hajakuormitusta pienentävät toimet tuovat usein samanaikaisesti hyötyjä myös hiilensidontaan.

Hallitusohjelmassa on sitouduttu käynnistämään vapaaehtoisen suojelun ohjelma myös meriluonnolle. Suojelun lisäksi luonnonarvoltaan jo heikentyneitä meriympäristöjä on kunnostettava ja ennallistettava kansainvälisten tavoitteiden mukaisesti.

”Edellytykset suojelu- tai ennallistamistoimenpiteiden onnistumiselle ovat heikot, jos luontokatoa ja meren heikkoa tilaa alun perin aiheuttaneita tekijöitä ei ole saatu vähennettyä tai poistettua. Jos vaikka meriajokasniitty on kadonnut rehevöitymisen ja liian samean veden takia, se tuskin tulee menestymään siirtoistutuksia tekemällä, ellei veden tila ole parantunut”, sanoo Boström.

Rannikkoluonnon köyhtymisen pysäyttäminen vaatii yhteisvaikutusten parempaa huomioimista osana kaikkea suunnittelua ja luvitusta. Meriluonnon painoarvoa ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä ja lupaharkinnassa tulisi vahvistaa. Merialuesuunnittelun tulisi ohjata rakennushankkeita pois herkimmiltä ja ekologisesti merkittävimmiltä alueilta.

”Rannikkoympäristö muuttuu nopeasti. Tarvitsemme lisää tietoa esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja paikallisten paineiden kumulatiivisista vaikutuksista rannikkoluontoon. Vesiensuojelu- ja ennallistamistoimien kohdentaminen sekä niitä koskevien tavoitteiden toteutumisen seuranta edellyttävät vedenalaisen rannikkoluonnon seurantoja ja tutkimusta. Näiden riittävä resursointi tulee turvata”, sanoo Boström.

Luontopaneelin raportti esittää kokonaiskuvan vedenalaisen rannikkoluonnon monimuotoisuuden muutoksista matalilla rantavyöhykkeen alueilla sekä muutosten taustalla vaikuttavista ympäristöön kohdistuvista paineista. Raportti perustuu systemaattiseen tutkimuskirjallisuuskatsaukseen. Raporttiin liittyvä selvitystyö on tehty Suomen Luontopaneelin LITORE-hankkeessa yhteistyössä Åbo Akademin ympäristö- ja meribiologian laitoksen kanssa. Raportin yhteenvetoon on koottu suosituksia Suomen luontopolitiikan suunnittelun ja päätöksenteon tueksi.

Kuva 1. Luontokadon viisi yleisintä ilmenemismuotoa ja niiden osuus luontokatoa osoittavissa aineistoissa (n = 427).
Viisi yleisintä luontokadon ilmenemismuotoa olivat 1) lajin paikallinen katoaminen (21 %), 2) populaation yksilömäärän väheneminen (14 %), 3) populaation biomassan väheneminen (13 %), 4) lajin esiintyvyyden pieneneminen (10 %) ja 5) syvyyslevinneisyyden kaventuminen (7 %). Yhteensä ne kattoivat 65 % kaikista luontokatoaineistoista. Aineiston perusteella luontokatoa ilmenee rannikkoalueilla 45 erilaisella tavalla.

Kuva 2. Suomen rannikkoalueiden luontokadon taustalla olevien syiden yleisyys tutkimuskirjallisuusaineistossa.
Tutkimuskirjallisuudessa esiintyi 427 luontokatoa osoittavaa tutkimushavaintoa. Kuvassa näkyy kunkin luontokadon syyn yleisyys aineistoissa. Yhden luontokatoa osoittavan havainnon taustalla on voitu mainita useita syitä. Muut-ryhmään sisältyvät seuraavat luontokadon ajurit eli syyt: ravinteisuuden väheneminen, elinympäristöjen katoaminen tai laadun heikkeneminen, vieraslajit, veden happamoituminen, veden keinotekoinen lämpeneminen, lajien tuki-istutukset ja haitalliset aineet.

Lisätietoja